Varmaankin tunnetuin häissä lainattu raamatunsäe on Korinttilaiskirjeen rakkaudesta kertova osa.
1. Kor. 13:1–8, 13
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
Vaikka teksti kovin kulunut onkin, on sillä itselleni erityinen merkitys. Häissä kuultava teksti liitetään useimmiten romanttiseen rakkauteen kahden ihmisen välillä. Minulle tämä ei kuitenkaan edusta sellaista rakkautta, vaan rakkautta äidin ja lapsen välillä. Oma äitini on tämän ajatuksen jakeesta minulle joskus jakanut, ja se on kulkenut mukanani siitä asti. Vaikka toki haluaisin uskoa tekstin pätevän myös romanttiseen rakkauteen totuus on, että ainut rakkaus jonka uskon kestävän kaiken, olevan loputtoman suurta ja ikuista on rakkaus äidin ja lapsen välillä. Minulle se kertoo äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta. Ja sen tyttären rakkaus on yhtä loputon kuin äidinkin.
Hanna