Kirkossa soi musikaalimusiikki. Viulunsoittaja katolla: nousee päivä, laskee päivä. Se riisuu kivikirkon juhlallisuutta, riistää osittain siltä sen arvokkuuden. Uruissa ei ole ammattilainen, soitto takeltelee, soinnut eivät löydä oikeisiin kohtiin. Mukana laulaminen on mahdotonta, koska muutaman tahdin välein palataan askel taaksepäin.
Rakennus ottaa heidät suojiinsa loppumattomalta sateelta. Se taukosi toisinaan hetkeksi, ja alkoi sitten uudelleen, niin että alkoi olla mahdotonta muistaa millaista oli, kun ei satanut. Joskus taivas oli sininen, aurinko paistoi ja satoi silti. Sateettomina hetkinä ukkonen jylisi jossain kaukana, mutta ei koskaan lähestynyt heitä.
He kiertävät kirkkoa, katsovat olevinaan kiinnostuneina kattomaalauksia. Nainen kaipaa opasta, että saisi irti tilasta kaiken tarpeellisen, osaisi arvostaa riittävästi mäellä seisovaa rakennusta.
Urkuri vaihtaa kappaletta. Häämarssi. Mies tarttuu naista käsikynkästä, harjoituskierros. Nainen vastustelee ensin, muodon vuoksi, ei halua leikkiä vakavalla asialla, mutta mies vetää hänet mukaansa. Hitaita, juhlallisia askeleita.
Itku yllättää naisen. Kyyneleet tulvahtavat silmistä, kun hän katsoo alttaria, vilkaisee miestä vierellään, kuulee musiikin ja on voimaton sen merkityksen edessä. Sivupenkissä lapsiperheen vesat potkivat niinimattoa.
Nainen kiskaisee itsensä irti, kääntyy pois, pyyhkii poskiansa muka huomaamattomasti, mutta kurkussa on vielä pala ja liikkeissä kiihtymystä. Yrityksillään piilottaa nainen tekee kaiken näkyväksi. Mies nauraa.
Kirkon ulkopuolella, kun he harppovat kohti autoa saman sateenvarjon alla, mies irvailee. "Vai haluisitsä naimisiin." Suojasta ei ole iloa, sade valuu selkämyksestä sisään. "Mä en todellakaan mee ikinä naimisiin. Enkä varsinkaan sun kanssa. Et jos jonkun kanssa niin en ainakaan sun."
Mies ajaa, tietenkin, viheltelee häämarssia. Nainen katsoo ulos ikkunasta, sade valuu pitkin autoa, vauhdin kiihtyessä yhä vaakasuoremmassa.
He istuvat koko kotimatkan hiljaa. Nainen ymmärtää, ettei heillä ole mitään sanottavaa toisilleen. "Otatko iltapalaa?" hän kysyy vihdoin saunan jälkeen. Kesäilta on tyyni, pelto höyryää, ilta-aurinko viipyy pitkään metsän puiden yllä. Mies murahtaa ja sihauttaa auki jälleen yhden oluen.
Aamulla nainen vetää penkkiä eteenpäin ja säätää sivupeilit. Hän avaisi ikkunat, mutta sataa jälleen. Hänen taakseen jää hiljainen mökki. Tunnin kuluttua miehen puhelin herättäisi hänet. Herättäisi arkeen, jossa naista ei enää olisi. Herättäisi häämarssin sävelin.
Vastuuvapauslauseke: perustuu tositapahtumiin, osa sanoista on lausuttu ääneen, mutta tämä ei ole elämästäni, kuvan kirkko ei liity tapaukseen, eikä ole luvassa häitä eikä eroja, ainakaan ihan heti.