Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tunteet heittävät häränpyllyä. Niin myös mulla. Toukokuusta elokuuhun läheisetkin huomasivat sen. Minulle sanottiin monta kertaa, että älä raivoa (vaikken mielestäni raivonnutkaan). Siitä tulikin yleinen vitsi, mistä en ollut kovinkaan mielissäni. Jos korotin ääntäni, koska minua ei kuunneltu, oli se heti raivoamista. Jos kerroin kärkkään mielipiteeni johonkin asiaan, se oli raivoamista. Jos olin vain pahalla päällä, niinkuin ihminen joskus on, oli sekin raivoamista. Loppujen lopuksi kyllästyin vitsiin ja kerroin ettei se tuntunut mukavalta, kun aina muka raivosin. Vitsi loppui, mutta minua pidettiin varmaan senkin kertomisen jälkeen raivoajana.
Itse olen ajatellut, että häästressi sai pinnani kireälle muutamaksi kuukaudeksi. Elokuun tokavika viikonloppu lopetti stressaamisen, sillä silloin saimme toisemme ja pääsimme kaikenmaailman järjestelyistä sun muista eroon. Tasan sen päivän jälkeen mieleni on ollut paljon tyynempi.
Tämä vuosi on ollut yhtä myllerrystä. Kaikki alkoi oikeastaan viime vuonna, kun päätimme yrittää lasta. Loppuvuodesta 2013 herra kosi ja siitä alkoikin hurja häiden suunnittelu. Toukokuuhun asti kaikki menikin ihan hyvin.
Työskentelin silloin eräässä pienessä lehdessä toimittajana. Töitä oli paljon. Päätimme miehen kanssa ostaa auton lainalla ja näin teimmekin; vanha golf vaihdettiin uudempaan autoon ja olimme valintaan tyytyväisiä. Vajaa viikon kuluttua auton ostosta minulle ilmoitettiin ihan puskista, että työt loppuvat tähän päivään. Jouduin siis työttömäksi tahtomattani ja autolaina jäi kokonaan miehen harteille.
Olimme huhtikuussa olleet hieman turhautuneita, sillä vauvaa ei vieläkään kuulunut. Silloin päätimmekin lopettaa yrittämisen ja keskittyä häiden suunnitteluun. Niiden jälkeen puhti olisi varmasti erilainen ja vauvan yrittäminen ei tuntuisi pakkopullalta. Kuitenkin muutaman viikon kuluttua työttömäksi jäämisestäni testi näytti plussaa (oikeastaan kolme testiä näytti plussaa). Tietysi onnellisina, mutta hieman huolestuneina mietimme, miten pärjäämme kaiken tämän keskellä.
Nyt kun häästressi on ohi ja raskauskin melkein viimeisessä kolmanneksessa, ei ainakaan vauvajutuista tarvitse stressata. Olemme oppineet sen, että turha stressi on yksinkertaisesti turhaa ja kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa. Tietysti voisin stressata kaikesta; työttömyydestä, asunnon pienuudesta, vauvatavaroiden puuttumisesta tai siitä, että kiitoskortteja ei ole vielä lähetetty, mutta valitsen stressittömän polun. Kaikki tuntuu helpommalta, kun ei päästä sitä mustaa pilveä pään päälle leijumaan, vaan ottaa hyvillä mielin kaiken vastaan, mitä tulee.