Viikkoa myöhemmin: jokohan sitä pystyisi kirjoittamaan? Jep, minulla oli viikonloppuna polttarit.
Älkää pelätkö, en aio tuskastuttaa teitä minuutti-minuutilta -raportilla (sitä varten on Instagramin häshtäg #lauralovespolttarit, kunnianosoitus Lily-blogilleni tuo nimikin, tänks!), mutta antakaa nyt vähän mehustella.
Jo polttarien startti oli kreisi -- ja siihen oli muuten värvätty mukaan rakas pomomuija, Trendin toimituspäällikkö Laura Kangasluoma ja eräskin mahtimimmi Maria Veitola. Minä siis luulin olevani menossa tekemään Trendiin isoa henkilöjuttua Veitolasta lauantaina. Turussa. Hänen hotellihuoneessaan. Olihan se vähän outoa, että Veitolan kalenterissa oli tasan yksi avoin slotti koko loppukeväälle. Ja lauantaiaamuna.. Mutta huoh, outoja nuo julkkikset, minkäs teet. Sain perusteellisen briiffin, kaikki oli viimeisen päälle hiottua. Aloin sumplia tarkempaa aikaa Veitolan kanssa. Kirjoitin kivan meilin, jossa esittäydyin, harmittelin ettei olla aiemmin tavattu laajasta yhteisestä tuttavapiiristä huolimatta, jne. Veitolan vastaus oli äärimmäisen lyhyt, kuivakka ja tympeä. Menin aivan paniikkiin. Valitin Lauralle Trendiin, että yhyy, ei tästä tule mitään, mitä mä teen. Ystäville päivittelin, että ois luullut, että se Veitola on kiva, se onkin ihan mulkku, ja mikse vihaa mua? Liittyykö tää siihen, kun haukuin Hesarissa Tähdet, tähdet? (By the way, perun siis sanani: Maria Veitola on yhä luultavasti ihana. Ei ollenkaan mulkku!) Ystävät pidättelivät nauruaan ja komppailivat. Trendin Laura tsemppasi.
Vappupäivän iltana otin vihkon ja kynän käteen ja kävelin kohti sohvan nurkkaa. Tekisin nyt kysymykset sille goddamn mariaveitolalle, joka vihaa minua yli kaiken jo etukäteen jostain syystä. Ja juuri silloin kajahtaa olkkarin ovelta "VIIS MINUUTTIA AIKAA JA LÄHTÖ!" Ja siinä nököttää Kaisu the kaaso ja 17 elämän rakasta naista. Hirveen kokoinen jengi. Menin aivan tolaltani. Ensimmäiseen puoleen tuntiin en voinut ottaa edes skumppalasia käteeni, kun tärisin niin paljon. Vielä tässäkään vaiheessa en tajunnut, että työkeikka oli kusetusta. Kun olin pakannut kassini (vai olikohan tämä ennen sitä, ei mitään käsitystä) ja ihana naisjoukko levittäytynyt olkkariimme istumaan kuohuviensa kanssa, Kaisu laittoi kännykän ruudulta videon pyörimään. Videolla Laura pahoitteli, että oli joutunut huijaamaan minua perusteellisesti. Hän puhui niin kauniisti työsuhteestamme ja oudoista ensitreffeistämme newyorkilaisessa hotellibaarissa (jep, olemme tavanneet tasan kerran livenä -- siellä), että sain jo tässä vaiheessa vedet silmiini. Sitten kamera kääntyi Maria Veitolaan! Oli tämän vuoro pahoitella lahjakasta näyttelijäsuoritustaan kusipäänä. Kumpikin toivotti minulle hauskoja polttareita. Olin tässäkin vaiheessa aivan sekaisin helpotuksesta ja shokista. Vaikka kädet tärisivät, skumppaa pystyi onneksi vetämään pillillä. Alkoi luistaa.
Esittäydyttiin rauhassa. Taas itketti joka kohdassa. Silmäni sidottiin ja minua kieputettiin. Käppäilimme kilsan verran -- minun mielestäni keskustan suuntaan, mutta ehei. Viking Linen terminaalille. No niin. Tähän kohtaan 24 tuntia holtitonta syömistä ja juomista laivalla. Tanssimista, tarot-kortteja, haikuja exille, ystävyyden muisteloita, tulevan aviomieheni ylistämistä. Risteilimme lempilaivallani Viking Gracella ja ideahan oli mahtava: laivalla jengi pysyy koossa, siirtymisiin ei mene aikaa, ulkovaatteille ei tartte suoda ajatustakaan, viina on halpaa, musiikki diskossa taatusti nostalgista, Gracen tapauksessa myös ruoka laadukasta. Hyvin mahtui koko kööri yhteen Premium-hyttiin höpöttämään ja perkaamaan rakkauden syvintä olemusta. Ihan superia ja lähes liian idyllistä oli myös maata hierottavana ja kasvonaamiossa, nauttia mansikoita ja skumppaa katsellen aurinkoista Itämerta, lillua kaikki samassa spa-poreammeessa ja käyskennellä yhdessä neitseellisen valkeissa kylpytakeissa onnelliset hymyt naamoilla. Luksus!
Maissa lauantai-iltana rukoilin, ettei tarttisi enää bailata. Mysteeriauto kuljetti minut rakkaan Riikan kotiin, jossa seuraan liittyi vielä yksi ihana ystävä. Perillä odotti humalluttava pino pizzalaatikoita ja kylmä kalja. Yhden kieppeillä otettiin taksi lempibaariini Dynamoon, jonka iki-ihana ravintoloitsijakin oli mukana juonessa: meille oli järkätty sujuva sisäänpääsy (olkoonkin, että vältimme jonon muutenkin) ja minulle vielä jäinen skumppapullo. Voi jestas! Koko ajan piti taivastella, että miten ihmiset ovat voineet kuluttaa kallista aikaansa järkätäkseen ja säätääkseen yllätyksiä toisensa perään. (Ne olivat miettineet jopa legendaarisia krapuloitani, jolloin en pysty nielemään mitään riisinjyvän kokoistakaan: burana oli murskattu jauheeksi valmiiksi! Rakastan sinua, Sonja! Ja sille oli muuten käyttöä.) Tanssittiin. Otettiin aivan liikaa selfieitä kreisien, kauniiden ihmisten kanssa. Fisutarjotinta tuppasi nenän eteen koko ajan. Pilkun jälkeen sain vielä hampurilaisaterian paperipussissa syliini. Vielä siinäkin vaiheessa kainalossa oli piccolokuohari. Miksi, oi miksi? (Ei todellakaan muistikuvia. Liittyiköhän Liisa tähän?)
Voisin kirjoittaa viikonlopusta ikuisesti, mutta keskityn vaalimaan sitä sydämessäni. Onnellisempaa paripäiväistä tulen tuskin kokemaan monasti tässä elämässä. Eikä tarvitsekaan. Tuon voimalla menee ainakin pari vuosikymmentä. Polttarit ovat jännä juttu: vaikka ne linkittyvät parisuhteeseen ja avioitumiseen, ne ovat ennen kaikkea ystävyyden juhla. On uskomatonta nähdä omin silmin parikymmentä rakkainta ystävää samassa huoneessa, yhyttää heitä keskustelemaan keskenään, inspiroitumaan toisistaan ja ehkä ystävystymään syvemminkin. Mun tyypit! Haluaisin samalla porukalla jatkossa joka vuosi juhlimaan. Ja miksei niin voisi tehdäkin!
Kiitos on niin mitättömän kuuloinen sana. Haluaisin rutistaa rakkaistani jokaista ja sössöttää korviinsa, mikä juuri heissä on niin uskomattoman ihmeellistä ja tärkeää minulle. Onneksi taisin niin tehdäkin. Mutta kiitos nyt vielä.
Ps. Krapulani kesti sellaiset nelisen päivää. No, ruoat eivät siis palanneet suuhun kuin sunnuntaina (mitäs lähdin keulimaan ja söin ruokalusikallisen jogurttia), mutta olo oli päiväkaupalla hutera, huimaava ja absoluuttisen järkyttävä. Oikeastaan väittäisin, etten vieläkään ole aivan palautunut koettelemuksesta, mutta toivottavasti tässä lähivuosina.
Niin tai näin, se oli sen arvoista. Tuli miltei olo, että mitä niillä itse häillä. Tässä elämä on.
Pps. Jaa niin. Jos jaksatte lukea aiheesta vielä lisää, Marikin tiivisti viikonlopun postaukseen.