Jutun otsikko on monitahoinen, mutta sen taustalla tarinoita on vain yksi. Tässä siis hieman juttua siitä, miten yhdeksän vuotta yhtä pitänyt pari päätyi viimein kihloihin.
Odottavan aika on kuulkaas pitkä. En oikeasti tiedä kuinka monta kymmentä kertaa minä vuosien varrella sormusta avopuolisolta penäsin. Ja näin jälkikäteen ajateltuna se oli tarpeetonta ja turhaa. Jos jonkun neuvon voisin entiselle itselleni antaa, sanoisin että anna olla. Se tulee jos on tullakseen. En oikeastaan tiedä, mistä kova tahtotila "päästä" kihloihin lopulta kumpusi. Iso merkitys oli varmaankin sillä, että omasta ystäväpiiristä kihlajaisuutisia alkoi kuulumaan joka suunnasta. Vaikka valtavan onnellinen ystävien puolesta olinkin, jollain tasolla harmitti, että oma pitkä suhde ei ollut edennyt samaan pisteeseen. Moni myös ehkä peilaa kosintaan (tai sen puutteeseen) toisen uskoa yhteiseen elämään. Samaa taisin tehdä jollain tasolla minäkin. Fakta kuitenkin on se, ettei sormus ole tae mistään. Eikä tietysti ole avioliittokaan.
On myönnettävä että vaihtosyksyni aikana ehdin odottaa kosintaa niin yhteisellä reissullamme Pariisissa kuin Kööpenhaminen Tivolissakin. Jälkimmäinen oli minulle se dream proposal -paikka. Vaan niinhän siinä sitten kävi, että kun itse hellitti edes hetkeksi asian suhteen, sai mies vihdoin tilaisuuden toteuttaa asiat omalla tavallaan.
Niinpä minua kosittiin ystävänpäivänä Kruununhaassa Ask-nimisessä ravintolassa. Yksityiskohdat illan kulusta säästän itselleni, mutta mies sanoi nauraen, että jos ystävänpäivänä menee ravintolaan jonka nimi on Ask, täytyy siellä varmaan jotain kysyäkin! Musta rasia laitettiin pöydälle huomattavan hermostuneen kosijan toimesta. Niin se vain voi vuosien jälkeenkin jännittää. Mitä sormukseen tulee, tiesi mies aikalailla millaista tyyliä lähteä hakemaan. Olin sormuksia hänen seurassaan sovitellut, joten kokokin oli tarkasti tiedossa. Lopullisen valinnan hän teki kuitenkin itse. Ja hyvän valinnan tekikin.
Jos jotain sattuu kiinnostamaan, on sormukseni Tillanderin. Se on luonnossa sirompi kuin kuvassa, ja juuri sellaisen minä halusin. Leveät sormukset eivät vain istu sormeeni kovin hyvin. Oli muuten jännä huomata sormuksia aikanaan sovitellessa, etteivät ne unelmien sormuksiksi ajatellut omaan käteen välttämättä istuneetkaan. Niistä unelmien sormuksista kirjoittelen kyllä lisää vähän myöhemmin.
Miehen kihla on Papajan. Minä ostin sen hänelle pian kosinnan jälkeen. Papaja on Helsingissä Agricolankadulla sijaitseva kultasepänliike, jossa korut tehdään pääsääntöisesti mittatilaustyönä. Kihlattuni ei varsinaisesti ole mikään korumies, joten halusin että hän saa valita sormuksen mielensä mukaan. Materiaaliksi otimme hopean vaikka valkokultainenkin oli toki saatavilla. Miehelle hopea kuitenkin riittää kuulemma oikein hyvin. Niin leveyden kuin reunojen pyöristyksen sai määritellä itse. Sormuksen pinnassa näkyvä taonta aihetti pisimmän pohdinnan, sillä vaihtoehtoja oli lukuisia. Taonta tekee mielestäni sormuksesta perinteistä persoonallisemman näköisen. Se sopii kantajalleen kuin nakutettu ja olemme tosi tyytyväisiä molemmat. Lisäksi tällaisten pienten yritysten tukeminen ketjuliikkeiden sijaan on mielestäni aina hyvä juttu, vaikka oma sormukseni toki isommalta valmistajalta onkin.
Hanna